Kaikki yhdessä.

Oletko koskaan miettinyt suomalaisen koulutusjärjestelmän ongelmia? Yksi merkittävimmistä ongelmista on vammaisten ohjaaminen erityiskouluun. Jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus käydä lähikoulua yhdessä vammattomien ikätovereidensa kanssa. Minulle opiskelu vammattomien joukossa on ollut erittäin tärkeää. Ainoa rajoitteeni on ollut lihassairaus, jonka takia olen riippuvainen sähköpyörätuolista ja avustajista. Jos älyssä ei ole mitään vikaa, niin miksi tarvitsisi mennä erityiskouluun. Koulun tarvitsee vain järjestää tarpeeksi apua erityistä tukea tarvitseville oppilaille. Toki siitä tulee kunnalle kustannuksia, mutta ne kyllä maksavat itsensä takaisin tulevaisuudessa. Opiskelu omien vammattomien ikätovereiden kanssa pienentää syrjäytymisriskiä, kun saa pienestä asti olla sekä vammattomien että vammaisten kanssa tekemisissä. Vammattomien ja vammaisten yhdessäolo vähentää ennakkoluuloja valtavasti.

Koulujen tulisi olla sellaisia, että kaikki opiskelisivat saman katon alla rajoitteistaan huolimatta. Kaikki ”normaaliin” koululuokkaan soveltuvat pistettäisiin vammattomien oppilaiden sekaan ja muille järjestettäisiin erityisopetusta kykyjensä mukaan. Eikä tällöin erillisiä erityiskouluja tarvittaisi, kun se olisi samassa yhteydessä ”normaalien” luokkien kanssa. Tärkeintä olisi, että kaikki ihmiset oppisivat tulemaan toimeen toistensa kanssa. Vammattomille ihmisille tekisi hyvää nähdä vammaisia ihmisiä samassa koulussa. Ei sillä ole väliä, että onko esimerkiksi vammaton tai liikuntavammainen tai kehitysvammainen. Tämä vähentäisi vammaisiin kohdistuvia väärinkäsityksiä huomattavasti. Minusta tuntuu siltä, että edelleen halutaan piilotella vammaisuutta eristämällä vammaiset omiin yhteisöihinsä. Muutoksen pitäisi alkaa yhteiskunnan perusrakenteista, kuten koulutuksesta. Pitää pyrkiä kohti sitä, että inkluusio toteutuisi koulutuksen kohdalla. Inkluusio tarkoittaa sitä, että kaikilla vammaisilla henkilöillä pitäisi olla oikeus kuulua tavallisiin yhteisöihin.

Oma koulutaipaleeni alkoi lähikoulussa elokuussa 2003, jolloin en vielä käyttänyt sähköpyörätuolia. Kolmannella luokalla sähköpyörätuolista tuli tarpeellinen ja lähikouluni järjesti minulle tarvittavat tukitoimet. Alakoulu sujuikin ilman suurempia murheita, mutta yläkoulussa asia ei ollutkaan yhtä yksinkertainen. Koulun rehtori oli sitä mieltä, että minun paikkani olisi erityiskoulussa. Onneksi vanhempani ja uuden koulun opettajat pitivät minun puoliani. Yläkoulu oli minun koulupolkuni kompastuskivi, mutta onnistuin todistamaan kaikille, että sairauteni ei määrittele sitä kuka olen. Seuraavaksi suuntasin lukioon, joka oli parasta opiskeluaikaani. Siellä aloin aikuistua ja muutuin sosiaalisemmaksi sekä opin pitämään puoliani. Koko opiskeluaikani huipentui siihen, kun minut valittiin pitämään ylioppilaan puhe. Siitä lähtien olen yrittänyt kannustaa kaikkia vammaisia pitämään omia puoliaan. Kaikilla on oikeus opiskella yhdessä rajoitteistaan huolimatta!

 

 

Kirjoittanut Joona Pöysäri

1 Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*